maanantai 26. elokuuta 2019

Ovia


Aukaisin oven, enkä saa sitä enää kiinni.

Olen ihan vilpittömästi ollut sitä mieltä tai vakuuttanut itseni siihen uskoon, etten enää kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä, etten kaipaa enää fyysistä yhteyttä tai hellyyttä.

Uteliaisuus vei minusta voiton. Avasin silmäni ympäristölle kuuluisalla "sillä silmällä" vakuutellen samalla itselleni, että katson vain, en koske.

Uteliaisuus kuitenkin vei mennessään ja yht'äkkiä raollaan oleva ovi repäistiin kertaheitolla apposen auki. En osannut varoa tai rajoittaa itseäni. Heittäydyin täysillä, olin avoin uudelle ihmiselle. Ja se oli ihanaa. Olin nainen, olin minä. Olin taas minä!

Oma avoimuuteni kuitenkin sulki sen toisen oven, johon minulla ei ole mitään valtaa. Ja muistutti minua pettymyksistä, jotka seuraavat hetkellisiä hurmoksia.

Mutta oma oveni jäi auki, eikä se suostu sulkeutumaan. Siitä pääsee läpi muistoja, tunteita, toiveita, joita en pysty juuri nyt hallitsemaan. Mutta olkoon niin. Jos pystyn vielä tuntemaan näin ja olemaan vahvasti elossa, olkoon niin.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Nätti ja helppo



Nätti ja helppo?

Ehei, en minä.

En ole mutkaton. Minulle on elämässä kerääntynyt tavallista enemmän kolhuja, sekä näkyviä että näkymättömiä.

En ole itsekäs, mutta olen omassa, uudelleen kasatussa kehossani sinut itseni kanssa.

Olen kokenut traumoja, mutta minulla on edelleen paljon annettavaa niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Minulla ei ole helppo elämä, mutten vapaaehtoisesti anna sen vaikeuttaa elämistäni.

Välillä lannistun, mutta taistelen joka kerta itseni läpi alakulosta ja hymyilen taas.

Välillä joudun muistuttamaan itselleni, ettei kenelläkään ole enää valtaa vaikuttaa alentavasti itsetuntooni, jonka vaivalla olen rakentanut. Mutta asenteeni on edelleen kohdillaan. Uskon huomiseen.

En suostu olemaan mitään muuta, kuin superpallo, joka pomppaa sitä korkeammalle, mitä kovempaa sitä lyö lattiaan.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Ehjäksi taas

Miten kasataan ihminen uudestaan romahtaneista palasista?
Miten opetellaan jälleen seisomaan omilla jaloillaan, kun kaikki, mikä tuntui tasaiselta vedettiin väkisin alta pois?
Miten paikataan särkynyt sydän ja sirpaleinen mieli?


Siihen tarvitaan vahvan tahdon lisäksi vahva usko siihen, että asiat voivat korjaantua ja parantua. Siihen tarvitaan ymmärrystä siitä, että asiat eivät voi koskaan enää palata ennalleen. Tarvitaan tieto siitä, että entinen ei aina ole parempi. Kaiken vanhan nollaantuessa, voi syntyä jotain uutta ja vahvempaa.

Siihen tarvitaan myös muita ihmisiä ja jo aikuiseksikin ehtinyt tarvitsee vanhempiensa tai lähimpänsä rakastavaa, sallivaa katsetta ja heidän sylissään itkemistä, lapsen tasolle putoamista. Siitä itkevästä, syliä kaipaavasta lapsesta palautuu hiljalleen taas itsenäinen aikuinen ja vanhempi omille lapsilleen.

Siihen tarvitaan aikaa, toivoa ja rakkautta. Ennen kaikkea rakkautta itseään kohtaan. Sirpaleista koottava uusi keho vaatii huomiota, lempeyttä ja herkkyyttä. Sirpaleista koottava mieli vaatii sallivaa asennetta ja lepoa. Sirpaleista koottava sydän vaatii ymmärrystä, ystäviä ja tunteiden rohkeaa kohtaamista.

Näillä aineksilla uusi ihminen luodaan ja samojen ainesten säännöllinen lisääminen vahvistaa uutta olemusta ja nostaa sen aiempaa korkeammalle.

Se on mahdollista. Kun vanhat ovet sulkeutuvat, voivat uudet avautua. Täytyy vain uskaltaa koputtaa.


maanantai 13. toukokuuta 2019

Onko rankkaa olla äiti?

Viisivuotias kuopukseni kysyi taannoin: "Onko rankkaa olla äiti?"

2014

Äitinä oleminen on jatkuvan huolen kantamista, mutta pohjatonta rakkautta omiaan kohtaan.

Äitiys on unettomia öitä ja vauhdikkaita päiviä.
Se on jäytävää syyllisyyden tuntoa, mutta toisaalta suunnatonta kiitollisuutta
Se on kiireisiä aamuja ja rakkaudentäyteisiä iltasatuhetkiä.
Se on hermoja raastavia kiukunpuuskia ja samalla vatsakramppeja aiheuttavia naurukohtauksia.
Se on luopumisen tuskaa ja sanoinkuvaamatonta ylpeyttä.

Äiti kokee voimattomuutta riittämättömyyden tunteen edessä, mutta leijonaemon voimaa pieniään suojellessaan.

Onhan se rankkaa... 

En silti olisi mieluummin mitään muuta, kuin äiti.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Freedom

Istuessani tänään ratikassa matkalla töihin, kuulokkeissani soi musiikki ja katselin ikkunasta ihmisiä, jotka kiiruhtivat omiin arkipuuhiinsa. Ajattelin, että miten minulla voikin olla näin rauhallinen ja seesteinen olo töihin matkustaessa? Mikä on tämä kevyt olo, jonka siivellä suunnittelen käveleväni töistä kotiin ja ehkä käymään kaupassakin matkan varrella? Lapsilla on illalla uimakoulu ja odotan innolla ratikkamatkaa yhdessä heidän kanssaan vielä työpäivän jälkeenkin. Mitä tämä on?

Se on vapautta! Vapautta tehdä valintoja ja elää ilman, että vatsa on päätäntävallassa. Se on remissio, jonka mahdollistaja on avanne.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni paniikkissa. Välillä tiedostetussa ja välillä tiedostamattomassa. Se on ollut taustalla jokaisessa hetkessäni, jokaisessa ajatuksessani ja liikkeessäni.

Olen pelännyt etten ehdi vessaan tai, että vatsakivut lamannuttavat yllättäen. En ole uskaltanut heittäytyä hetkeen, koska olen jatkuvasti ollut valmiustilassa reagoimaan nopeasti vointini muutoksiin. Olen ollut täysin kehoni armoilla ja elänyt elämää säästöliekillä. En ole uskaltanut innostua mistään tai antaa tunteiden viedä, koska en ole luottanut kykyyni toimia tai viedä suunnitelmia loppuun.

Miten vapauttavaa onkaan, kun paniikki on sulanut pois! Ajattelutilani on laajentunut, koska ajatuksiani ei enää päällystä tauoton hätä ja pelko. Olen antanut itselleni luvan innostua ja samalla opetellut elämään hetkessä.

Jos tänään haluan kävellä työmatkani, voin tehdä sen ilman pelkoa, etten ehdi kotiin ajoissa ennenkuin vatsa kääntyy nurin. Jos haluan tänään lupautua johonkin projektiin tai viikonloppumenoon, voin tehdä sen ilman pelkoa, että joudunkin perumaan osallistumiseni. Voin luvata lapsilleni, että viikonloppuna mennään ulos, ilman pelkoa, että joudun tuottamaan heille pettymyksen.


Ei ole kiire mihinkään.

Luulin että avanne on elämäni loppu, mutta se onkin elämäni alku. Sairauteni on muuttunut näkyväksi, mutta niin on elämänikin.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Kahden kodin elämää

Näen säännöllisesti unia ensimmäisestä omasta kodistani. Se oli tilava yksiö ja hyvin vaatimattomasti sisustettu, mutta siellä elin omana itsenäni ja nuoruuteni parhaat vuodet. Se edustaa minulle tänäkin päivänä itsenäisyyttä ja omaan aikuisuuteeni kasvamisen alustaa.

Viimeksi uneksin tuosta sinkkukodistani, kun lapseni olivat imeväisikäisiä ja kaipasin kipeästi omaa tilaa. Nyt näen taas samoja unia. Unissa olen jollakin ihmeen keinolla säilyttänyt yksiöni kaikkien näiden vuosien kuluessa ja se on edelleen lähes samannäköinen. Unissani palaan sinne, kun kaipaan rauhaa ja itseäni ilman lapsia tai rasittavaa arkea. 

Koti on sekä unissani että todellisuudessa paikka, josta haen rauhaa ja turvaa. Kotini on paikka, jossa saan täysin heittäytyä oleskeluun tai mielipuuhiini ja jossa voin olla vain itseni. 

Minulla ei ole ollut kokonaista, omaa kotia nyt kahteen vuoteen. Eron jälkeen entinen puolisoni ja minä vuorottelemme kahden kodin välillä, jotta lasten ei ole tarvinnut muuttaa ja jotta he ovat saaneet aikaa sopeutua elämään yhden vanhemman kanssa kerrallaan. Nyt alan jo väsymään tähän järjestelyyn. Lapsetkin kyselevät jo, että milloin me muutetaan? He tietävät, että jossakin vaiheessa heillä tulee olemaan kaksi kotia. He ovat siihen valmiita. Uskon, että tämä siirtymävaihe on ollut sekä heille että meille vanhemmille tärkeä, mutta oman kodin puute ei ole missään nimessä helppo ratkaisu kenellekään. Sitä ikään kuin laittaa oman elämänsä tauolle niinä hetkinä, kun viettää aikaansa vieraassa asunnossa, jossa on vain käymässä silloin, kun lapset ovat isänsä kanssa.

Matkalaukkuelämää

Kun ei ole rahaa, ei voi kovin helposti valita, missä asuu. Koska en voi enkä halua kokonaan vaihtaa asuinympäristöämme ja turvaverkostoamme tai lasten hoitopaikkaa, olen joutunut odottamaan omaa asuntoa kohtuuttoman pitkään ja odottelen edelleen.

Kunnes se oma koti löytyy, joudun jatkuvasti perustelemaan itselleni tämän hetkisen tilanteen ja siitä selivämisen. Lasten takia....lasten takia....lasten takia. Lasten takia teen mitä tahansa ja loppujen lopuksi lasten paras on minunkin parhaani. Kunnes koti löytyy, elän unissani siinä omassa yksiössäni, joka muistuttaa minulle, että koti on loppujen lopuksi siellä, missä sydänkin.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Liikunnan oikkuja

Urheilu, kuntoilu, mikä tahansa liikunta on vähintäänkin haasteellista kun jumppakaverina kulkee suolistosairaus. Liikunta on kuitenkin ollut minulle aina tärkeää ja elämäntapakin.

Teini-iässä sairauteni ei juurikaan vaivannut, joten pystyin harrastamaan tanssia intensiivisesti. Parikymppisenä Crohn oli jo vahvasti läsnä, mutta pystyin silti rauhallisina aikoina käymään kuntosalilla ja ohjatuilla ryhmäliikuntatunneilla. Lenkkeily kiinnosti, mutta se ei oikein ottanut tulta alleen, koska jokainen lenkki piti keskeyttää viimeistään kahdenkymmenen minuutin kohdalla pakottavaan vessan tarpeeseen. Pari kertaa jouduin käymään lenkkipolun varrella lähiravintolan tai vastaavan vessassa ja sen jälkeen pääsin nipin napin kävellen takaisin kotiin. Jos kuitenkin lenkkeilin, tein sen mieluiten kuntosalin juoksumatolla, josta oli lyhyt matka vessaan.

Kun sairaus sitten paheni huomattavasti, liikunta jäi hyvin vähälle, lopulta kokonaan. Kun keho taistelee tauotta tulehdusta vastaan ei voimat tai palautumiskyky millään riitä liikuntaan, kun kaikki kuluu jo maatessa. Korkeintaan rauhallinen kävely tai venyttely voi hetkellisesti onnistua. Suurimmaksi osaksi kuitenkin ajatus vessapaperin ja vaihtovaatteiden mukaan pakkaamisesta tai kyykkykakasta jossakin puskassa, lannisti tahtoni edes yrittää ja jäin kotiin sohvannurkkaan suoratoistopalvelun viihdytettäväksi.

Avanteen kanssa voin viimein kokea, kuinka kehoni voimistuu liikunnan kautta. Kiireen tuntu on liikunnassakin hävinnyt ja voin nauttia kehoni kyvystä rasittua positiivisesti.


Vuosi sitten uskaltauduin ottamaan itselleni taas kuntosalikortin. Nyt pystyn jo hölkkäämään 45 minuutin lenkkejä ja voimaharjoittelussa vastuspainot ovat tuplaantuneet. Olen todella ylpeä itsestäni, että olen vihdoinkin osannut olla maltillinen ja sen seurauksena olen toistaiseksi selvinnyt kokonaan vammoitta. 

Ei sinne salille tarvitse lähteä repimään itseään rikki, kun vähempikin riittää. Jos väsyttää, en enää pakota itseäni liikkeelle tai nuhtele itseäni siitä, etten jaksa, halua tai pysty. Väsyneenä paras vaihtoehto on edelleen se sohvannurkka hyvän kirjan tai sarjan kanssa.

Ovia

Aukaisin oven, enkä saa sitä enää kiinni. Olen ihan vilpittömästi ollut sitä mieltä tai vakuuttanut itseni siihen uskoon, etten enää ka...