Hiljaa hyvä tulee?

Liian kauan on pidetty hyveenä olla hiljaa, mukautuvainen ja myöntyväinen. Etenkin jos on syntynyt naiseksi. Minä olen erilaisten elämänkäänteiden johdosta vihdoin löytänyt ääneni ja minusta tuntuu, että se voimistuu voimistumistaan.

En jaksa olla enää hiljaa ja välttelevä, koska hiljaisuus ja konfliktien välttely johtaa lopulta epärehellisyyteen ja epäaitouteen. Se, että kerron mielipiteeni ei tarkoita, että olen vihainen. Se, että kerron mielipiteeni ei tarkoita, että olen hankala. Se, että kerron mielipiteeni ei tarkoita, että etsin epäkohtia sieltä missä niitä ei ole. Kerron mielipiteeni. Piste. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että jos voi valita kiltteyden ja rehellisyyden välillä, pitää valita kiltteys. Mutta kiltteys ei silti saa hukuttaa omia arvoja tai vaimentaa omaa ääntä.

Itsestäni olen löytänyt uusia puolia olemalla avoimempi ja rehellisempi. Koen kasvaneeni aikuiseksi ja paremmaksi ihmiseksi olemalla itselleni ja muille rehellinen. "The truth will set you free".

Työssäni huomaan olevani enenevässä määrin pettynyt oman ammattikuntani arvostuksen puuttumiseen. Minusta tuntuu, että vain me itse tällä alalla olevat arvostamme ja ymmärrämme työmme vaativuutta.

Töissä kysyttiin hiljattain, onko työni palkitsevaa. Työni on todella mielekästä minulle ja koen olevani työssäni hyvä. Koen myös olevani avainasemassa lapsen ja nuoren haasteiden selvittelyssä ja terveyden edistämisessä. Mutta sanan varsinaisessa merkityksessä vastaus on ei. Se ei ole palkitsevaa. Jalo tarkoitus ei tuo leipää pöytään.

Hoitajat saavat kohtuuttoman pientä palkkaa siihen nähden, että työtaakka on valtava ja alati kasvava. Vaatimustaso nousee tasaisesti ja työtehtävät lisääntyvät. Palkka on ja pysyy. Miesvaltaisella alalla tällainen kombinaatio ei tulisi kyseeseen ja se on kylmä totuus. Tämän maan arvot ovat nurinkuriset. Me, jotka teemme työtä, joka luo pohjaa koko yhteiskunnan pystyssä pysymiselle, saamme palkkaa, jolla ei pärjää seuraavan kuukauden palkkaan asti.

Olen kyllä valinnut ammattini, mutten ole valinnut surkeaa ja sukupuolitettua palkkaani.

Unelmia kohti

Somessa vilisee kuvia unelmakartoista ja uudenvuodenlupauksista. En itse ole koskaan uskonut vastaaviin, ehkä koska en ole uskaltanut sellaisia laatia. Jotenkin olen antanut itseni uskoa, että se olisi konkreettinen muistutus siitä, mitä en taaskaan voi saavuttaa.

Tänä vuonna ja jo vähän viimekin vuonna huomaan tekeväni jonkinlaista unelmakarttaa ajatuksissani. Ehkä ikä ja elämänkokemus ovat avanneet mielessäni ikkunan sille, että aina voi toivoa ja unelmoida. Se ei voi satuttaa. Päinvastoin unelmoiminen voi olla ulospääsy jostain arkisesta, kuormittavasta tai ahdistavastakin tositilanteesta. Unelmoimisen avulla voi mielikuvissaan avata itselleen rajoja, joita ei tosielämässä voi ylittää. 

Unelmoidessa saattaa kuitenkin syttyä jokin prosessi, joka pikkuhiljaa alkaakin ulottumaan todellisuuteen. Uskallan nyt kypsempänä ja hyvinvoivana ajatella asettavani itselleni tavoitteita. Toivon tulevalta vuodelta enemmän kuin pitkään aikaan. Uskallan jopa toivoa enemmän kuin terveyttä. Näitä tavoitteita ajatellessani sopivissa annoksissa silloin tällöin, huomaan suuntaavani toimintaanikin tavoitteen tai unelman suuntaan. Tosin lopputulos ei välttämättä näytä todellisuudessa siltä kuin unelmassa, mutta sisältö ajaa saman asian ja täyttää juuri sille unelmalle tarkoitetun tarpeen.

Ajatusteni unelmakartassa vierailee tänä vuonna kuvia turvallisuudesta, itsenäistymisestä ja elämästä, joka näyttää minulta itseltäni. En voi laatia suunnitelmia matkoista tai asioista, jotka vaativat taloudellista pääomaa. Mutta voin suunnitella rakentavani elämää omilla ehdoillani, omaan suuntaani. 

Tänä vuonna tärkeimmät teemani ovat koti, rakkaus, ystävyys, menestys ja pysyvyys.