Ovia

Aukaisin oven, enkä saa sitä enää kiinni.

Olen ihan vilpittömästi ollut sitä mieltä tai vakuuttanut itseni siihen uskoon, etten enää kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä, etten kaipaa enää fyysistä yhteyttä tai hellyyttä.

Uteliaisuus vei minusta voiton. Avasin silmäni ympäristölle kuuluisalla "sillä silmällä" vakuutellen samalla itselleni, että katson vain, en koske.

Uteliaisuus kuitenkin vei mennessään ja yht'äkkiä raollaan oleva ovi repäistiin kertaheitolla apposen auki. En osannut varoa tai rajoittaa itseäni. Heittäydyin täysillä, olin avoin uudelle ihmiselle. Ja se oli ihanaa. Olin nainen, olin minä. Olin taas minä!

Oma avoimuuteni kuitenkin sulki sen toisen oven, johon minulla ei ole mitään valtaa. Ja muistutti minua pettymyksistä, jotka seuraavat hetkellisiä hurmoksia.

Mutta oma oveni jäi auki, eikä se suostu sulkeutumaan. Siitä pääsee läpi muistoja, tunteita, toiveita, joita en pysty juuri nyt hallitsemaan. Mutta olkoon niin. Jos pystyn vielä tuntemaan näin ja olemaan vahvasti elossa, olkoon niin.

Nätti ja helppo

Nätti ja helppo?

Ehei, en minä.

En ole mutkaton. Minulle on elämässä kerääntynyt tavallista enemmän kolhuja, sekä näkyviä että näkymättömiä.

En ole itsekäs, mutta olen omassa, uudelleen kasatussa kehossani sinut itseni kanssa.

Olen kokenut traumoja, mutta minulla on edelleen paljon annettavaa niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Minulla ei ole helppo elämä, mutten vapaaehtoisesti anna sen vaikeuttaa elämistäni.

Välillä lannistun, mutta taistelen joka kerta itseni läpi alakulosta ja hymyilen taas.

Välillä joudun muistuttamaan itselleni, ettei kenelläkään ole enää valtaa vaikuttaa alentavasti itsetuntooni, jonka vaivalla olen rakentanut. Mutta asenteeni on edelleen kohdillaan. Uskon huomiseen.

En suostu olemaan mitään muuta, kuin superpallo, joka pomppaa sitä korkeammalle, mitä kovempaa sitä lyö lattiaan.