Pönttötarinoita

Pönttö on sellainen kodin esine, joka meidän taloudessa voisi kertoa jos jonkinmoisia tarinoita. Minun elämäni hauskimmat ja hirveimmät jutut syntyvät juurikin pöntöllä tai sen läheisyydessä. Tarinat ovat tapahtumahetkillä noloja, kiusallisia ja jopa ahdistavia. Jälkikäteen usealle voi jo nauraakin.

Useampi vuosi sitten olin töissä rakennuksessa, jossa työhuoneeni oli erillisessä siivessä ja minulla oli siellä oma vessa. Luksusta! Sinne sain rauhassa juosta aamuisin ja istua kutakuinkin rauhassa. Eräänä aamuna oli taas tavanomaisesti kiire vessaan ja istuinkin siellä hyvän aikaa. Nousin ja vedin. Mutta. Vetäminen ei onnistunutkaan. Ensimmäisellä yrityksellä ei tapahtunut mitään. Toisella yrityksellä vedenpinta alkoi nousemaan uhkaavasti kohti pöntön yläreunaa ja pysähtyi onneksi juuri ennenkuin olisi alkanut tulvia. Mutta nyt seisoin pöntön edessä, joka oli piri pintaan täynnä sitä itseään. Jouduin häpeän lannistamana menemään isännöitsijän oven taakse ja pyytämään apua viemärin avaamisessa. 

Julkisten vessojen siisteystaso ja yleinen kunto vaihtelevat arvatenkin äärilaidasta toiseen. Kerran olen istahtanut pöntölle, jossa oli saapas. Ei ollut vaihtoehtoja, tai oli; joko saappaaseen tai housuun.

Joissakin vessoissa valoissa on liiketunnistimet. Aika monta kertaa olen istunut pöntöllä ja huitonut käsiäni vimmatusti saadakseni valot taas päälle. Niinä hetkinä ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Vessapassin käyttö on minulle henkilökohtaisesti ollut aika korkean kynnyksen takana. Vessapassi oikeuttaa passinhaltijalle esteettömän wc:n käytön. 

Kun sain kortin 90-luvun ja 00- luvun vaihteessa, olin varmaankin kyseisen läpyskän ensimmäisiä käyttäjiä ja se aiheutti enemmän ihmetystä, kuin toimintaa. Kerran näytin korttia juna-asemalla ja portinvartija totesi tihrustettuaan korttiani hyvän aikaa, että "ootappas, mun pitää varmistaa esimieheltä". Siinä vaiheessa huusin jo naama punaisena, että joko sä avaat noi portit tai mä käytän vessaoikeuteni tässä sun edessä! Portit aukesivat, mutta katse oli lievästi sanottuna epäystävällinen. Sen jälkeen en ole korttiani käyttänyt vaikka uskon, että se alkaa olemaan jo laajemmin tutumpi. Minusta tuntui, että kortin prosessointi kesti omassa tilanteessani kauemmin kuin etukäteen suunniteltu vessakartta.

En oikein usko, että kukaan käyttää vessapassia vapaaehtoisesti tai syyttä. Vessamaksut eivät yleensä ole korkeita, mutta kun ibd-ihmisellä iskee hätä kesken kaiken, ei ole aikaa käydä pankkiautomaatilla, vaihtaa setelit kolikoiksi ja syöttää ne porttiin, joka pahimmassa tapauksessa jumittuu. Tuossa prosessissa hätä on todennäköisesti jo helpottanut, muttei pönttöön.

Invavessan käyttö on myöskin alkanut olemaan minulle vasta viime aikoina itselleni sallima asia. Invavessanhan mieltää useimmiten liikuntakyvyttömille tarkoitetuksi esteettömäksi käymäläksi. Avanteen kanssa koen olevani enemmän oikeutettu invavessan käyttöön, kun tosiasiassa lähellä piti tilanteita oli ennen avannetta paljon useammin. Kyllä suolistosairaan kuuluu käyttää inva-vessaa. 

Jonottamiseen on harvoin aikaa, kun vatsa kääntyy ja hätä iskee. En osaa selittää vessaan ajoissa ehtimisen aiheuttamaa olotilaa muuten kuin mielikuvalla Nuija ja tosinuija -elokuvan pönttökohtauksesta. Siinä päähenkilölle on juotettu pullollinen laksatiivia ja vessahätä on sen mukainen, myös vatsan murahdus ennen h-hetkeä on hyvin kuvaava. Samoin pöntölle pääsyn aiheuttama helpotus. Ainoa erotus elokuvan kohtaukseen on, että ibd-henkilölle olotila voi olla jokapäiväistä ja saman päivän aikanakin toistuvaa. Siinä ei enää hirveästi naurata. Ja sen takia sitä herkemmin jää oman kodin turvaan pöntön lähelle.