Yhdeksän elämää?

Meillä on yksi elämä. Silti minusta tuntuu, kuin krooninen sairaus pakottaisi selviämään kuoleman portilta kerta toisensa jälkeen. Kun läheltä piti tilanteesta selviää, tuntuu kuin olisi saanut uuden mahdollisuuden elämään. Kuinka monta mahdollisuutta voi saada? Kissalla on tunnetusti yhdeksän elämää. Entäs meillä ihmisillä?

Kun koko ajan elää terveyden ja sairauden rajalla ja välillä uppoaa sairauteen kokonaan, joutuu opettelemaan suhtautumista kuolemaan eri tavalla, kuin jos olisi pääosin terve.

Kuolemasta tulee realiteetti. Kuolema pelottaa, mutta jos elämänhalu pysyy yllä, kuolemaa vastaan pyrkii taistelemaan. Mutta jossakin vaiheessa taistelua kuolemaa on pakko katsoa silmästä silmään, vaikka kokisikin, ettei ole siihen vielä valmis.

Itse koen kuoleman läheisyyden ja siihen suhatutumisen realiteettina voimakkaimmin sairaalassa ollessani.

Sairaalassa aika pysähtyy. Kaikki mikä yleensä on elämässä normaalia, lakkaa olemasta. On vain sairaalarutiinit. Aamulabrat, aamupala, aamupesut, lääkärin kierto, hoitotoimenpiteet, lounas, päiväunet, vierailuaika, päivällinen, iltapala. Sairaus leijuu melkein käsin kosketeltavana ympärillä. Se on iholla, kuin sadoissa pesuissa virttyneet sairaalavaatteet.

Sairaalassa on vaikeaa ajatella elämää sairaalan seinien ulkopuolella. Sairaala nielee ihmisen ja ajatukset kokonaan. Sairaalassa myös kuolema on koko ajan läsnä. Pikkuhiljaa, jos sairaalassa joutuu viettämään pitkän ajan, ulkopuolinen elämä alkaakin tuntumaan uhkaavalta. Miten jaksan elää elämää, jossa rutiinit eivät etene automaattisesti, vaan ne pitää itse saada liikkumaan? Sairaalan luomat rutiinit ja sairauden läsnäolon pakollisuus alkavatkin tuntumaan turvallisilta.

Kun kuolemaa on katsonut silmästä silmään ja sen jälkeen alkaakin paranemaan ja keho alkaa saamaan voimiaan takaisin, alkaa kiitollisuus elämästä nostamaan päätään. Ne pienet, arkiset asiat kasvattavat merkitystään. Oma sänky, oma kahvimuki, oma koti. Omat vaatteet, oma kylpyhuone, suihku ja oma ruoka. Oma elämä.

Kun alakulo iskee sairaalan ulkopuolella, pyrin kääntymään tuohon kiitollisuusajatteluun. Listaan elämäni asioita, joista olen kiitollinen ja huomaan ajattelevani, että tämä on ohimenevä mieliala. Minulla on rakkaita ihmisiä ympärilläni, työ ja itsenäisyys. Minulla on elämä.

Raha ei tee onnelliseksi

...sanoo rikas ihminen!

Rahattomuus on verrattavissa sairauteen. Kuten sairaus, rahattomuuskin rajoittaa, nöyryyttää, rikkoo omanarvontunnetta ja heikentää elämän laatua.

Kun sairaus kroonistuu, se vie työkyvyn. Se johtaa väkisinkin tulojen alenemiseen ja perustoimeentulon katoamiseen. Voi käydä jopa niin, ettei ollenkaan pääse työelämään. Jääkin opiskelutasolle, joka sekin pitkittyy, kun sairaus estää opiskelemasta? Miten ja millä meidän sairaiden oletetaan elävän? Myös meillä on harrastuksia, lapsia elätettävänä ja normaaleja arjen taloudellisia kuluja. Lisäksi meillä on suuret lääke- ja sairaanhoitokulut tai vakuutusmaksut ja yleensä erityisruokavalio kaupan päälle.

Kun on sairas, työkyvytön ja toimintakyvytön, yhteiskunta olettaa, että ihminen kadottaa perustarpeensa.

Kaikista vähiten sairaana pitäisi saati jaksaisi stressata talousasioista. Mutta paradoksaalisesti juuri kroonisesti ja vaikeasti sairas joutuu aivan helvetilliseen toimeentulokamppailuun. Se kamppailu on nöyryyttävää, turhauttavaa, tuloksetonta ja äärettömän monimutkaista. Siinä katoaa pahimmillaan viimeisetkin ihmisarvon rippeet ja merkityksellisyyden tunteet.

Joskus tuntuu, että mieluummin elää rahanpuutestressissä, kuin lähtee taistelemaan etuuksien hakemisen vaatimiin kiemuroihin. Mutta kun on lapsia, ei voi heittäytyä tekemättömyyteen, vaikka kuinka haluaisi tai jopa tarvitsisi rauhaa.

Sitä joutuu selittämään elämänsä jokaisen rahallisen menon. Rahankäyttö ei enää ole yksityistä. Jos on oma auto, joka yleensä turvaa sairastavan perheen liikkumisen ylipäänsä mihinkään, siitä rokotetaan. Jos on omistusasunto, jonka on mahdollisesti työllä ja vaivalla saanut joskus raavittua alleen, siitä rokotetaan. Jos on tehnyt lapsia ja eronnut, siitä rokotetaan. Jos ylipäänsä on rakentanut itselleen jonkinlaisen elämänlaadun, siitä rokotetaan, kun ansiotulot väistämättä putoavat ajoittaisen tai pysyvän työkyvyttömyyden takia.

Sairaan ihmisen elämän myötäelämisen ja ymmärryksen puute näkyy vahvimmin silloin, kun pyytää yhteiskunnalta apua. Avun tarve täytyy perustella tarkemmin kuin mikään työhakemus tai cv. Ja jos apua saa, se on niin niukkaa, että kädestä suuhun eläminenkään ei onnistu, kun käsi jää väistämättä tyhjäksi ennenkuin seuraava almu kolahtaa tilille.

Yritä siinä sitten elää itsenäisenä aikuisena edes ne hetket, kun sairaus ei vie kaikkea tilaa elämässä. Sitä on täysin riippuvainen ei ainoastaan sairauden oikuista, vaan myös vähien rahojen rajaamista puitteistaan.