Kroonisesti sairaan seksuaalisuudesta ei puhuta tarpeeksi.
Minusta sairaalassa pitäisi automaattisesti tarjota seksuaaliterapeutin palveluja meille kroonisesti sairaille ja meille, joiden sairaus muuttaa kehonkuvaa. Ehkä joillekin tarjotaankin. Minulle ei koskaan. Vaikka sairastuin 17-vuotiaana, jolloin seksuaalisuus oli juuri heräämässä. Sanottiin vain, että lasten saaminen voi sitten olla hankalaa.
Sairaalasta saamissani esitteissä kerrotaan, että seksuaalisuus kuuluu kaikille. Myös sairaille ja avanneleikatulle. Okei. Mutta miten? Kun seksuaalisuus on jo valmiiksi rikkonainen ja sitä rikotaan lisää, mistä sen taas löytää? Haluaako sen joskus taas löytää? Kuuluuko se minulle?
Omanarvontunne ja itsetunto ovat kovilla, kun omaan kehoon ei voi luottaa. Myös pinnalliset ja ulkonäköön liittyvät kysymykset ovat meille sairaille tärkeitä, uskokaa pois! Ja se on ihan sallittua. Saa olla turhamainen, vaikka elämä on uhattuna. Saa harmittaa, kun lempivaatteet on vietävä kirppikselle, koska ne eivät koskaan enää tule sopimaan. Saa harmittaa, kun hiukset ohenevat tai irtoavat tukottain. Saa harmittaa, kun mikään maailman meikki ei peitä väsyneitä juonteita kasvoilta. Siinä on paitsi minäkuva myös naiseus koetuksella.
Sairastellessa ja esimerkiksi leikkausten jälkeen oma kehonkuva muuttuu jatkuvasti. Tulee mm. uusia arpia, tunnottomia iho-alueita ja paino heittelee laidasta laitaan. Myös kiputilat muuttavat olemusta ja saattavat johtaa virheasentoihin ja ylimääräisiin kolotuksiin. Ja väsyttää. Koko ajan väsyttää.
Sairastaessani tauotta koko 30-ikäkymmenen alkupuolen olen täysin sulkenut silmäni keholleni ja sen luonnolliselle vanhenemiselle.
Kun sairaus vei kaikki voimani, en edes katsonut itseäni peiliin. En pystynyt kohtaamaan epätoivoa ja tuskaa omissa silmissäni. Minua ei myöskään kiinnostanut pahimpina hetkinä miltä näytin. Mutta tiedän, että olotilani heijastuivat kasvojeni ilmeisiin. Sulkeutuneisuus paistoi silmistäni. En tahtonut nähdä enkä kuulla ympärilleni. Oli olemassa vain kipu ja väsymys.
Minusta tuntuu, että suljin silmäni 31-vuotiaana ja avasin ne vasta 37-vuotiaana. Heräsin yhtäkkiä siihen, että kehoni on vanhentunut 6 vuotta. Sen lisäksi, että arpia on ilmestynyt niin, että ne peittävät koko keskiruumiini, kasvoilleni on ilmestynyt juonteita. Yksi uusi on ilmestynyt nenänvarteni yläpuolelle kivun
aiheuttamasta otsan rutistamisesta.
Nyt silmäni ovat auki ja näen lähes nelikymppisen naisen. Peilikuvani on vieras. Nuoruuden hoikkuus taitaa olla ikuisesti tiessään ja uusien juonteiden lisäksi silmiini on ilmestynyt tieto elämän rajallisuudesta. Ja vaikka kuinka yritän, en voi sulkea seksuaalisuuttani pois päältä kokonaan.
Seksuaalisuus on koetuksella melkeinpä päivittäin, kun on neljäkymmentä ikävuotta lähestyvä nainen, mutta myös kroonisesti sairas. Ja sinkku.
Tuudittautuisin mieluiten ajatukseen, että se osa elämästäni on loppu. Seksuaalisuuden ovi on kiinni. Mutta, kun kehoni kuluvan vuoden aikana on vahvistunut toimivan lääkityksen ja liikunnan avulla, alkavat kysymykset omasta seksuaalisesta arvosta nostamaan päätään. Ajattelin, että voisin sysätä sen osan itsestäni syrjään, koska en halua ajatella sitä. Mutta seksuaalisuus on luonnollinen osa minäkuvaa.
Alan pikkuhiljaa avautua ajatukselle, että tämä on kehoni nyt. Se toimii eri tavalla, kuin ennen, mutta se toimii. Se myös vaatii minua katsomaan itseäni lempeämmin. Kehoni on käynyt lähellä kuolemaa, mutta se on edelleen olemassa ja minä sen sisällä. Ja minussa elää seksuaalisuus. Halusin tai en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti