Kahden kodin elämää

Näen säännöllisesti unia ensimmäisestä omasta kodistani. Se oli tilava yksiö ja hyvin vaatimattomasti sisustettu, mutta siellä elin omana itsenäni ja nuoruuteni parhaat vuodet. Se edustaa minulle tänäkin päivänä itsenäisyyttä ja omaan aikuisuuteeni kasvamisen alustaa.

Viimeksi uneksin tuosta sinkkukodistani, kun lapseni olivat imeväisikäisiä ja kaipasin kipeästi omaa tilaa. Nyt näen taas samoja unia. Unissa olen jollakin ihmeen keinolla säilyttänyt yksiöni kaikkien näiden vuosien kuluessa ja se on edelleen lähes samannäköinen. Unissani palaan sinne, kun kaipaan rauhaa ja itseäni ilman lapsia tai rasittavaa arkea. 

Koti on sekä unissani että todellisuudessa paikka, josta haen rauhaa ja turvaa. Kotini on paikka, jossa saan täysin heittäytyä oleskeluun tai mielipuuhiini ja jossa voin olla vain itseni. 

Minulla ei ole ollut kokonaista, omaa kotia nyt kahteen vuoteen. Eron jälkeen entinen puolisoni ja minä vuorottelemme kahden kodin välillä, jotta lasten ei ole tarvinnut muuttaa ja jotta he ovat saaneet aikaa sopeutua elämään yhden vanhemman kanssa kerrallaan. Nyt alan jo väsymään tähän järjestelyyn. Lapsetkin kyselevät jo, että milloin me muutetaan? He tietävät, että jossakin vaiheessa heillä tulee olemaan kaksi kotia. He ovat siihen valmiita. Uskon, että tämä siirtymävaihe on ollut sekä heille että meille vanhemmille tärkeä, mutta oman kodin puute ei ole missään nimessä helppo ratkaisu kenellekään. Sitä ikään kuin laittaa oman elämänsä tauolle niinä hetkinä, kun viettää aikaansa vieraassa asunnossa, jossa on vain käymässä silloin, kun lapset ovat isänsä kanssa.

Matkalaukkuelämää

Kun ei ole rahaa, ei voi kovin helposti valita, missä asuu. Koska en voi enkä halua kokonaan vaihtaa asuinympäristöämme ja turvaverkostoamme tai lasten hoitopaikkaa, olen joutunut odottamaan omaa asuntoa kohtuuttoman pitkään ja odottelen edelleen.

Kunnes se oma koti löytyy, joudun jatkuvasti perustelemaan itselleni tämän hetkisen tilanteen ja siitä selivämisen. Lasten takia....lasten takia....lasten takia. Lasten takia teen mitä tahansa ja loppujen lopuksi lasten paras on minunkin parhaani. Kunnes koti löytyy, elän unissani siinä omassa yksiössäni, joka muistuttaa minulle, että koti on loppujen lopuksi siellä, missä sydänkin.

Liikunnan oikkuja

Urheilu, kuntoilu, mikä tahansa liikunta on vähintäänkin haasteellista kun jumppakaverina kulkee suolistosairaus. Liikunta on kuitenkin ollut minulle aina tärkeää ja elämäntapakin.

Teini-iässä sairauteni ei juurikaan vaivannut, joten pystyin harrastamaan tanssia intensiivisesti. Parikymppisenä Crohn oli jo vahvasti läsnä, mutta pystyin silti rauhallisina aikoina käymään kuntosalilla ja ohjatuilla ryhmäliikuntatunneilla. Lenkkeily kiinnosti, mutta se ei oikein ottanut tulta alleen, koska jokainen lenkki piti keskeyttää viimeistään kahdenkymmenen minuutin kohdalla pakottavaan vessan tarpeeseen. Pari kertaa jouduin käymään lenkkipolun varrella lähiravintolan tai vastaavan vessassa ja sen jälkeen pääsin nipin napin kävellen takaisin kotiin. Jos kuitenkin lenkkeilin, tein sen mieluiten kuntosalin juoksumatolla, josta oli lyhyt matka vessaan.

Kun sairaus sitten paheni huomattavasti, liikunta jäi hyvin vähälle, lopulta kokonaan. Kun keho taistelee tauotta tulehdusta vastaan ei voimat tai palautumiskyky millään riitä liikuntaan, kun kaikki kuluu jo maatessa. Korkeintaan rauhallinen kävely tai venyttely voi hetkellisesti onnistua. Suurimmaksi osaksi kuitenkin ajatus vessapaperin ja vaihtovaatteiden mukaan pakkaamisesta tai kyykkykakasta jossakin puskassa, lannisti tahtoni edes yrittää ja jäin kotiin sohvannurkkaan suoratoistopalvelun viihdytettäväksi.

Avanteen kanssa voin viimein kokea, kuinka kehoni voimistuu liikunnan kautta. Kiireen tuntu on liikunnassakin hävinnyt ja voin nauttia kehoni kyvystä rasittua positiivisesti.

Vuosi sitten uskaltauduin ottamaan itselleni taas kuntosalikortin. Nyt pystyn jo hölkkäämään 45 minuutin lenkkejä ja voimaharjoittelussa vastuspainot ovat tuplaantuneet. Olen todella ylpeä itsestäni, että olen vihdoinkin osannut olla maltillinen ja sen seurauksena olen toistaiseksi selvinnyt kokonaan vammoitta. 

Ei sinne salille tarvitse lähteä repimään itseään rikki, kun vähempikin riittää. Jos väsyttää, en enää pakota itseäni liikkeelle tai nuhtele itseäni siitä, etten jaksa, halua tai pysty. Väsyneenä paras vaihtoehto on edelleen se sohvannurkka hyvän kirjan tai sarjan kanssa.