Istuessani tänään ratikassa matkalla töihin, kuulokkeissani soi musiikki ja katselin ikkunasta ihmisiä, jotka kiiruhtivat omiin arkipuuhiinsa. Ajattelin, että miten minulla voikin olla näin rauhallinen ja seesteinen olo töihin matkustaessa? Mikä on tämä kevyt olo, jonka siivellä suunnittelen käveleväni töistä kotiin ja ehkä käymään kaupassakin matkan varrella? Lapsilla on illalla uimakoulu ja odotan innolla ratikkamatkaa yhdessä heidän kanssaan vielä työpäivän jälkeenkin. Mitä tämä on?
Se on vapautta! Vapautta tehdä valintoja ja elää ilman, että vatsa on päätäntävallassa. Se on remissio, jonka mahdollistaja on avanne.
Olen elänyt suurimman osan elämästäni paniikkissa. Välillä tiedostetussa ja välillä tiedostamattomassa. Se on ollut taustalla jokaisessa hetkessäni, jokaisessa ajatuksessani ja liikkeessäni.
Olen pelännyt etten ehdi vessaan tai, että vatsakivut lamannuttavat yllättäen. En ole uskaltanut heittäytyä hetkeen, koska olen jatkuvasti ollut valmiustilassa reagoimaan nopeasti vointini muutoksiin. Olen ollut täysin kehoni armoilla ja elänyt elämää säästöliekillä. En ole uskaltanut innostua mistään tai antaa tunteiden viedä, koska en ole luottanut kykyyni toimia tai viedä suunnitelmia loppuun.
Miten vapauttavaa onkaan, kun paniikki on sulanut pois! Ajattelutilani on laajentunut, koska ajatuksiani ei enää päällystä tauoton hätä ja pelko. Olen antanut itselleni luvan innostua ja samalla opetellut elämään hetkessä.
Jos tänään haluan kävellä työmatkani, voin tehdä sen ilman pelkoa, etten ehdi kotiin ajoissa ennenkuin vatsa kääntyy nurin. Jos haluan tänään lupautua johonkin projektiin tai viikonloppumenoon, voin tehdä sen ilman pelkoa, että joudunkin perumaan osallistumiseni. Voin luvata lapsilleni, että viikonloppuna mennään ulos, ilman pelkoa, että joudun tuottamaan heille pettymyksen.
Ei ole kiire mihinkään.
Luulin että avanne on elämäni loppu, mutta se onkin elämäni alku. Sairauteni on muuttunut näkyväksi, mutta niin on elämänikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti