Kun koko ajan elää terveyden ja sairauden rajalla ja välillä uppoaa sairauteen kokonaan, joutuu opettelemaan suhtautumista kuolemaan eri tavalla, kuin jos olisi pääosin terve.
Kuolemasta tulee realiteetti. Kuolema pelottaa, mutta jos elämänhalu pysyy yllä, kuolemaa vastaan pyrkii taistelemaan. Mutta jossakin vaiheessa taistelua kuolemaa on pakko katsoa silmästä silmään, vaikka kokisikin, ettei ole siihen vielä valmis.
Itse koen kuoleman läheisyyden ja siihen suhatutumisen realiteettina voimakkaimmin sairaalassa ollessani.
Sairaalassa aika pysähtyy. Kaikki mikä yleensä on elämässä normaalia, lakkaa olemasta. On vain sairaalarutiinit. Aamulabrat, aamupala, aamupesut, lääkärin kierto, hoitotoimenpiteet, lounas, päiväunet, vierailuaika, päivällinen, iltapala. Sairaus leijuu melkein käsin kosketeltavana ympärillä. Se on iholla, kuin sadoissa pesuissa virttyneet sairaalavaatteet.
Sairaalassa on vaikeaa ajatella elämää sairaalan seinien ulkopuolella. Sairaala nielee ihmisen ja ajatukset kokonaan. Sairaalassa myös kuolema on koko ajan läsnä. Pikkuhiljaa, jos sairaalassa joutuu viettämään pitkän ajan, ulkopuolinen elämä alkaakin tuntumaan uhkaavalta. Miten jaksan elää elämää, jossa rutiinit eivät etene automaattisesti, vaan ne pitää itse saada liikkumaan? Sairaalan luomat rutiinit ja sairauden läsnäolon pakollisuus alkavatkin tuntumaan turvallisilta.
Kun kuolemaa on katsonut silmästä silmään ja sen jälkeen alkaakin paranemaan ja keho alkaa saamaan voimiaan takaisin, alkaa kiitollisuus elämästä nostamaan päätään. Ne pienet, arkiset asiat kasvattavat merkitystään. Oma sänky, oma kahvimuki, oma koti. Omat vaatteet, oma kylpyhuone, suihku ja oma ruoka. Oma elämä.
Kun alakulo iskee sairaalan ulkopuolella, pyrin kääntymään tuohon kiitollisuusajatteluun. Listaan elämäni asioita, joista olen kiitollinen ja huomaan ajattelevani, että tämä on ohimenevä mieliala. Minulla on rakkaita ihmisiä ympärilläni, työ ja itsenäisyys. Minulla on elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti