Näin ajattelin ennen leikkausta, joka johti pysyvään avanteeseen. Olin pelännyt avanneleikkausta siitä asti, kun sain Crohnin taudin diagnoosin. Minulla oli väliaikainen avanne 21-vuotiaana, enkä sen puolen vuoden aikana sopeutunut tilanteeseen, koska en halunnut. Sen jälkeen ajattelin, että minun täytyy sietää kaikki kipu ja elämää rajoittavat oireet, koska muuten joudun taas avanteelliseksi.
Lääkärit puhuivat minulle vuosien ajan avanteesta ja siitä, että paksusuoleni loppuosa sanoisi itsensä irti hetkenä minä hyvänsä. Se suututti. Ajattelin kuitenkin, että jos saisin edes sinniteltyä niin pitkälle, että saisin lapsia, niin kehollani ja ulkonäölläni ei enää olisi niin väliä. Lasten saaminen on aina ollut minulle haaveista suurin.
Kun olin vasten kaikkia todennäköisyyksiä saanut kaksi tervettä tyttölasta, olin jotenkin henkisesti lähempänä sitä ajatusta, että kehoni tällaisena ei tulisi olemaan pitkään mahdollinen.
Kun biologisten lääkkeiden teho lakkasi toisen raskauteni jälkeen, sain tuta Crohnistani niin kuin en koskaan ollut voinut kuvitellakaan. Olin jatkuvissa kivuissa. Vessassakäynnit olivat viedä tajun ja suolen kramppailu ja helvetillinen polttava särky jatkui vähintään 2 tuntia käynnin jälkeen, useimmiten koko loppupäivän. Elin panadolilla ja vedellä. Kuumeilin vähintään kerran viikossa. Vuosin verta. Aloin saamaan paniikkikohtauksia työmatkoilla, koska pidätyskykyä ei enää ollut. Jouduin sairaalahoitoon säännöllisin välein. Opiaatitkaan ei vieneet kipuja kokonaan.
Kun syksyllä 2016 taas makasin sairaalasängyssä nukutuksessa tehdyn laajennusoperaation jälkeen, sanoin viimein osastolääkärille, etten jaksa enää, leikatkaa minulle avanne. Mikä voi olla pahempaa ja rajoittavampaa kuin tämä? Minua ei kyseenalaistettu. Lääkäri laittoi minut leikkausjonoon siltä seisomalta. Vajaat kaksi kuukautta siitä päivästä olin leikkaussalissa ja kävin mielessä nuo alussa luettelemani kiellot. Ajattelin että tähän loppuu naiseuteni. Tästä eteenpäin olen vain äiti.
Leikkauksen jälkeen huomasin pikkuhiljaa silti olevani vielä sama ihminen. Olin odottanut, että heräämöstä kärrättäisi osastolle joku uusi henkilö; totinen, huumorintajuton, rakkauteen kykenemätön ja ruma yksilö.
Mutta olin jo sairaalassa edelleen se joka piti kunnia-asiana olla sairaalasängyssäkin reipas ja hoitajille vitsejä murjova potilas. Kaipasin äitiäni ja rakastin sitä, että tämä istui vieressäni ja hoivasi minua. Huomasin ikävöiväni lapsiani ja itkeväni itseni uneen juteltuani heidän kanssaan puhelimessa tai vierailujen jälkeen.
Kotiin päästyäni näin asiat edelleen samoin. Paitsi itseni. Tiedostin, että tässä minä nyt olen, palasina. Minun pitää löytää minuuteni uudestaan ja muokattava parempi versio itsestäni. Sen jälkeen takapakkienkin läpi, olen kohdannut minuuteni uudelleen muovailtana mahdollisuutena. Olen edelleen minä, mutta tiettyjä luonteenpiirteitä olen nyt pysynyt muovaamaan uudelleen haluamaani muotoon sen voimalla, ettei kehoni ja sen imemä energia vie koko keskittymiskykyäni.
Olen ensisijaisesti äiti. Mutta pikkuhiljaa, pala kerrallaan huomaan, että sen lisäksi minussa asuu vielä vahvasti terveydenhoitajan ammattirooli, kunnianhimo ja jopa naiseus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti