Kroonisesti sairaan mielenterveys on koetuksella päivittäin. Sitä ei ehkä tule ulkopuolisena edes ajatelleeksi, että masennus ja krooninen sairastaminen kulkevat lähes poikkeuksetta käsi kädessä. Sen huomioon ottaminen on mielestäni edelleenkin liian vähäistä hoitoa suunniteltaessa. Ihmistä ei usein vieläkään nähdä psyykkisenä, fyysisenä ja henkisenä kokonaisuutena.
Kun aiemmin kirjoitin, että jokaisen kroonisen sairaan tulisi saada seksuaaliterapiaa, olisi vähintääkin yhtä tärkeää tarjota myös mielenterveyttä tukevaa terapiaa sairauden hyväksymisen edesauttajaksi.
Esimerkkinä taas oma kokemukseni. 20 vuotta olen nyt sairauttani potenut, eikä minulle tarjottu terapia- tai keskusteluapua kroonisen sairauden takia. Pari vuotta sitten myönsin itselleni, etten jaksa enää omin voimin. Pyysin itselleni lähetettä psykiatrille ja sitä kautta sain omatoimisesti järjestettyä itselleni terapiaa. Sekin vaati voimaa, jota pahimmassa tilanteessa ei ole.
Kun olen fyysisesti heikoimmillani, on mielenikin alttiimpi negatiiviselle ajatuksille ja tunteille. Kun fyysisesti sattuu ja on liikuntarajoitteinen, alkaa epätoivo hiljaa hiipiä mieleen. Jopa itsetuhoiset tunteet ja ajatukset näyttäytyvät. Päässä esiintyy kauhukuva toisensa jälkeen, eikä niiden läpi näe valoa tai toivoa.
Tiedätkö sen tunteen, kun on katsonut jonkun oikein ravistelevan kauhuelokuvan ja jälkeenpäin tuntee olonsa hermoheikoksi ja säikyksi? Siltä tuntuu olla pään sisäisessä kauhunäytelmässä. Kaikki elämässä alkaa näyttämään uhkaavalta. Uhkakuvat ottavat niin tehokkaasti vallan, että on lähes mahdotonta huomata hyviä asioita, koska valot ovat ikäänkuin himmenneet omassa näkökentässä.
Myös sairaus tekee oman vivahteensa masennuksessa uivalle mielelle. Se vakuuttaa, ettei keho pysty mihinkään, että voimat eivät riitä, vaikka kuinka yrittää. Ja kun parempina hetkinään yrittää itselleen vakuuttaa, että kyllä se helpompi päivä vielä tulee, muistuttaa sairauden oireet ystävällisesti siitä, että sairaus ei ole menossa mihinkään. Se on ja pysyy. Se ei parane. Ja siinä onkin noidankehä valmis.
Kun löytää itsensä itkemässä pienimmistäkin asioista, kun tunteet alkavat kääntyä miinuksen puolelle, olisi hyvä siinä hetkessä puhua itselleen samoin, kuin puhuisi ystävälleen; Nyt ollaan syvissä vesissä. Ei se mitään. Uidaan siinä hetki. Kokeillaan välillä ylettyykö jalat maahan. Jos ei, ei sekään haittaa. Kokeillaan myöhemmin uudestaan. Sinun ei tarvitse jaksaa yksin. Pyydä apua. Huuda pelastusrengasta, jotta pysyt pinnalla.
Ainoa keino, jolla minun henkilökohtaisesti kokemani alakulon ja masennuksenkin tunteet lyhenevät ja jossakin vaiheessa väistyvät sivummalle on, että annan itselleni luvan rypeä niissä jonkin aikaa ilman vaatimuksia itseäni kohtaan. Annan itselleni luvan vetää peittoa tiukemmin ylleni. Annan luvan katsella telkkaria koko päivän tai nukkua, jos muu ei huvita. Päiväni ei mene siitä hukkaan, vaan se on itsehoitoa.
Olen siinä mielessä onnekas, että mieleni on vahvasti ylöspäin pyrkivä. Jossakin vaiheessa, kun pimeys ja eristäytyminen kaatuvat päälle, alan automaattisesti siirtyä "puuhasteluvaiheeseen". Se tarkoittaa, että huomaan löytäväni itseni leipomassa lasten kanssa, lukemassa heille kirjaa sängyssäni molemmat kainalossa ja peiton alla tai miettimässä, mitä ruokaa voisin viikonloppuna valmistaa. Näillä pienillä keinoilla huomaan pitäväni itseni elämässä kiinni. Jotta kokonaan pääsen alakuloisista vireistä irti, vaatii se fyysistä palautumista, edes hiuksenhienoa. Vasta se antaa vakuuttavaa näyttöä siitä, että jotkin päivät todella voivat olla parempia ja vähemmän työläitä.
Minulle ei sovi mielialalääkkeet, joita moni lääkäri mielellään kirjoittaa, jotta mielialoja voitaisiin nopeasti ohjata ja siirtää muiden huoleksi. Minusta tämä lyhytnäköinen lääkitys ilman varsinaista hoitoa, eli masennuksen syyhyn paneutumista terapian avulla, on kuin laittaisi avohaavan päälle laastarin.
Vasta terapia on lopulta auttanut minua näkemään tilanteeni ulkopuolisen silmin. Olen nähnyt, että olen ollut itseäni kohtaan julma. Pahimmillaan se on johtanut siihen, että olen ollut muitakin kohtaan julma. Jos en näkyvästi, niin mielessäni. Olen oikeuttanut itseni vaatimaan muilta liikaa, koska olen vaatinut itseltäni liikaa. Olen pikkuhiljaa oppinut näkemään tietyt ajatuslukot ja tunnistamaan vahingolliset toimintatavat. Niiden tunnistaminen on puolestaan vähitellen opettanut uusia toimintamalleja, vähemmän kuormittavia.
En olisi pystynyt siihen kokonaan yksin. Olin vielä sen verran voimissani, että jaksoin puhaltaa hätäpilliin. Mutta muutama hetki myöhemmin, jos hätävihellykseeni ei olisi heti vastattu, olisin voinut hukkua oman mieleni hyisiin syövereihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti