Odotin toista lastani, kun lamaannuttava väsymys vei minut Naistenklinikan päivystykseen. Päivystävä lääkäri huolestui raskaasta hengittämisestäni ja lähetti Meilahteen keuhkoemboliaepäilyn takia.
No, ei ollut keuhkoemboliaa, mutta tutkimukset olivat perusteelliset. Viikkoa myöhemmin gastroenterologi soitti, että keuhkokuvissa näkyi sydämen kohdalla poikkeava löydös ja sain lähetteen sydämen ultraan.
Kardiologi, joka teki ultran ehdotti, että väsymys johtuisi raskaudesta. Ultraäänessä näkyvä sydämen oikean puolen selvä laajeneminen johtui lääkärin mielestä varmaankin myös raskaudesta. Onneksi osasin siinä kohtaa kysyä, että tosiaanko raskauden normaali lieveilmiö voi olla sydämen laajeneminen?! No, ei hätää. Katsotaan uudestaan raskauden jälkeen.
Lähdin kotiin ja löysin itseni milloin mistäkin erikoisesta tilanteesta, koska väsymyksestä ei vain tullut loppua. Esimerkiksi yhtenä aamuna havahduin hiekkalaatikolla, vaikka lapsi oli jo viety päivähoitoon. Soimasin itseäni, etten selvinnyt raskaudesta ja puolitoistavuotiaan taaperon hoitamisesta niinkuin pitäisi. Muutama viikko myöhemmin makasin sydänosastolla happiviikset naamalla, kun henki ei tahtonut kulkea.
Synnytyksen jälkeen tehtiin uusi ultra. Laajeneminen ei ollut kadonnut ja verivirtauksissakin oli jotain poikkeavaa ja sain lähetteen uusiin tutkimuksiin. Kun vauva oli neljä kuukautta vanha, istuin jotenkin epäuskoisena taas kardiologin vastaanoton odotusaulassa valmiina tutkimuksiin uskoen, ettei siellä mitään vakavaa voi olla, koska tämähän johtuu vain kaikesta raskauden ja perhe-elämän aiheuttamasta rasituksesta, jota ilmeisesti siedän huonosti.
Tutkimusten jälkeen lääkäri totesi tyynesti, että kyllä tämä pitää leikata. Ja pakko on tehdä avosydänleikkaus, koska sydänvika on sen verran laajaa sorttia. Muistan kertoneeni asiasta läheisilleni jotenkin itsestäni erillisenä. Kuulin itseni kertomassa, että minulla on synnynnäinen sydänvika, joka pitää leikata mahdollisimman pian. Tuntui absurdilta, että olin elänyt 33 vuotta elämästäni tietämättä tästä mitään.
En suostunut heti leikkaukseen, koska halusin imettää vauvani puolivuotiaaksi saakka. Leikkaus siirrettiin siis pari kuukautta eteenpäin. Lopetin imettämisen ja viikkoa myöhemmin makasin sairaalassa leikkaustoipilaana. Vauva ja taapero teki vierailuja harvoin, koska infektioriski oli liian suuri ja lisäksi olin liian huonossa kunnossa edes nostamaan lapsiani saatikka halaamaan.
Oltuani 42 päivää sairaalassa elämäni helvetillisimmän kokemuksen jälkeen, komplikaatioiden runtelemana ja teho-osasto kokemusta (ehkä yksi elämäni traumaattisin kokemus) rikkaampana, pääsin kotisairaalan hoitoon. Vauvani vierasti minua ja haki aluksi mumminsa tai isänsä luo, jos tarvitsi syliä. Esikoiseni oli sairaalassa käydessään minulle vihainen ja osoitti mieltään poissaolostani. Hän oli kuitenkin nukkunut poissaoloni aikana yönsä minun kuvani kädessään ja, kun palasin kotiin, hän hyppäsi syliini heti.
Kun on sydänsairas, on kuolemanpelko läsnä päivittäin ja kuolemisen mahdollisuus on todella paljon lähempänä ja todennäköisempi kuin normaalisti. Siinä kokee olevansa todella hauras. Maatessani teho-osastolla hengityslaitteessa, olin melko varma, etten selviä. Että lapseni joutuisivat kasvamaan ilman äitiään. Tämä ajatus toisaalta myös vahvisti päätökseen selvitä keinolla millä hyvänsä.
Vielä tänä päivänä poden ajoittain pahaa oloa siitä, etten saanut nauttia nuorimmaisen vauvani ensimmäisestä vuodesta. Se jäi viimeiseksi oman lapsen vauvavuodeksi. Olin siitä suurimman osan niin sairas ja väsynyt, että kaikki voimani meni tajuissani pysymiseen. Muistan maanneeni yhtenä iltapäivänä keittiön lattialla ja syötin babysitterissä istuvaa puolivuotiasta, kun lääkärini soitti. Hän ehti kysyä, miten jaksan, kun huomasin vollottavani suureen ääneen puhelimeen, etten taida päästä lattialta ylös. Lääkäri vannotti minua soittamaan lapselle hoitoapua ja tulemaan suoraan osastohoitoon.
En pidä jossittelusta, mutta jos en olisi saanut toista lastani, sydänvian löytyminen olisi lykkääntynyt. Se olisi voinut korjaamattomana koitua kohtalokseni muutenkin rikkinäisessä ja ylirasittuneessa kehossa. Kerron lapsilleni asian niin, että sydämeni oli särkynyt syntyessäni, mutta he pelastivat minut syntyessään itse tähän maailmaan. Siitä versiosta saan itsekin lohtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti