maanantai 3. syyskuuta 2018

Parisuhde, uhka vai mahdollisuus?

En ole helposti rakastuvaa tai edes ihastuvaa tyyppiä. Olen hyvin nuoresta kantanut ajatusta ja tunnetta siitä, että minulle riittää elämässä yksi romanttinen rakkaus. Olen edelleen sitä mieltä. Onneksi sain kokea sen.



En ole varma johtuuko sairaudestani vai luonteestani, että minun on ollut vaikea avautua vastakkaiselle sukupuolelle. Olen halunnut näyttää ja vaikuttaa täydelliseltä ja siihen haluun ei ole sopinut krooninen suolistotauti, joka pyörii vessassa istumisen ja suolen toiminnan ympärillä. Miellyttämisen halu on kyllä ollut vahva muillakin elämän alueilla, joten ehkä se on myös luonteenpiirre.

Omien, ei niin ihanien, piirteiden näyttäminen osoittautuikin seurustelusuhteessa todella vaikeaksi. Mahdottomaksikin. Tein itseni hajuttomaksi ja mauttomaksi, koska pelkäsin, että eri sävyt olisivat luotaantyöntäviä.

Sairautta peitelläkseni kävin seurustelun alkupuolella naapurissa, serkun luona vessassa, koska naisenhan ei sovi käydä kakalla, piereskellä tai haista. Ihan uuvuttaa, kun nyt muistelen tuota vaihetta.

Ehkä nämä omat ennakkoluuloni johtivat siihen, että koska en voinut olla itselleni rehellinen, en myöskään ollut muille rehellinen.

Parisuhteessa pitäisi olla ensisijaisen tärkeää voida olla oma itsensä, elää näkyvästi huonot ja hyvät hetkensä hajuineen kaikkineen. Jos rakkaus on todellista, se kestää myös ne meissä asuvat rumat ja hauraat puolet. Ne pitäisi uskaltaa näyttää yhtä luonnollisesti, kuin hyvät puolet. Etenkin, jos toivoo suhteelta kestävyyttä ja avoimuutta.

Mutta sairaana on myös äärimmäisen vaikea kestää toisen osapuolen heikkouksia ja puutteita. Kun itsellä ei ole voimia, on lähes mahdoton tehtävä täyttää toisen aikuisen tarpeita tai edes olla aina läsnä. Kipu, huoli ja selviytyminen jokapäiväisessä elämässä vie kaiken huomion. En tiedä, miten näillä eväillä rakennetaan tasapuolinen ja oikeudenmukainen, toimiva parisuhde. Viisaammat vastatkoon tähän.

Omasta päättyneen rakkauden kokemuksestani huolimatta, uskon yhä koko elämän kestävään rakkauteen. Olen nähnyt sitä ympärilläni. Sitä on olemassa. Toivon sitä jokaiselle, mutta tiedän, että se on vaikeaa ja vaatii usein paljonkin työtä ja tahtoa.

Itse saan nyt kylpeä rakkauden äärimmäisessä ulottuvuudessa, minussa itsessäni elävässä äidinrakkaudessa. Se on kuolematon ja elämää ylläpitävä. Se riittää.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ovia

Aukaisin oven, enkä saa sitä enää kiinni. Olen ihan vilpittömästi ollut sitä mieltä tai vakuuttanut itseni siihen uskoon, etten enää ka...