Olipa kerran

Olipa kerran ihan tavallinen tyttö ihan tavallisesta perheestä.

Tytöllä oli kuitenkin tavallisesta taustastaan huolimatta suuria unelmia. Hän unelmoi lapsen naiivin linssin läpi, että isona hänesä tulisi merkittävä henkilö. Laulaja, tanssija tai ehkä lääkäri, joka työskentelisi kansainvälisesti.

Tyttö unlemoi maailmasta, joka odotti. Hän kuvitteli, miten 18-vuotiaana voisi tehdä itsenäisiä valintoja, jotka ohjaisivat menestyksekkääseen ja onnelliseen elämään.  Hän unelmoi tulevasta perhe-elämästään ja omista lapsistaan ja kaikesta, mitä voisi heille tarjota. Unelmissaan hän tavoitteli sateenkaarten päissä olevia aarteita.

17 vuoitaana tyttö sai kokea oman, vielä kehittyvän, kehonsa rajallisuuden kroonisen sairauden diagnoosin myötä. Vielä hän ei tiennyt, että tuo diagnoosi tulisi määrittämään koko hänen tulevaisuutensa.

19 vuotiaana tyttö valitsi ammattiopinnot sen mukaan, missä hän koki olevansa hyvä. Ensisijainen toive tuolloin oli olla lastensairaanhoitaja, mutta jokin vielä kehittymässä oleva järjen ääni sanoi, että päivätyö sopisi parhaiten. Joten tyttö luki itensä terveydenhoitajaksi ja olikin ammatissaan hyvä. 19 vuotiaana tyttö ei tosin tiennyt, että hän myös valitsi toimeentulonsa.

Kaksikymppisenä tyttö eli normaalia nuoruutta. Joskin sairaala oli yhtä tuttu vierailukohde, kuin kantakapakka. Kunnianhimo nosti päätään säännöllisin välein ja tyttö suorittikin töidensä ohella yliopisto-opintoja.

20+-vuotiaana iltamenoissa

Terveydenhoitajana työskentely nosti pintaan toiveen lääkärin ammatista. Tyttö näki jo itsensä lääkärinä, hoitamassa potilaita, ymmärtäen ensisijaisesti potilaan näkökulman hoitotilanteissa. Tutustuessaan opintosisältöihin ja suunnitellessaan niihin hakeutumista, keho oli toista mieltä; nyt makaat sängyssä viikon migreenikohtauksissa ja suolistokrampeissa. Opintohaaveet jäivät taustalle, sillä viikko ei riittänyt. Sängyn vangiksi jääminen toistui säännöllisesti.

Työntekijänä tyttö koki olevansa arvoton ja kykenemätön lukuisten poissaolojen takia. Hän koki olevansa heikko ja muihin nähden saamaton, joten todellisuus oli muokattava esittelykuntoon. Ulkopuoliset uskoivat, että kaikki oli hyvin, koska tyttö kertoi ja esitti kaiken olevan hyvin.

Tuo tyttö on nyt aikuinen. Tuo tyttö olen minä.

Minusta ei tullut laulajaa. Minusta ei tullut tanssijaa. Minusta ei tullut matkustelijaa. Minusta ei tullut lääkäriä. Olisin halunnut olla noita kaikkia. 

Minusta tuli kroonisesti sairas, naisvaltaisen alan edustaja ja naimaton kahden lapsen äiti.

Miten luon omille lapsilleni niin turvallisen olon, että hekin uskaltavat umelmoida? Miten voin uskottavasti kehottaa heitä luottamaan siihen, että maailma on heille avoin ja, että elämä kannattelee? En voi tarjota heille rahallista pääomaa vaativia asioita. En voi tarjota kalliita vatteita, matkoja tai harrastuksia, koska elämä ei antanut minun tavoittaa omia haaveitani. 

En tiedä, miten takaan lapsilleni voimavarat elämään näin puutteellisilla lähtökohdilla. Mutta tärkein opetukseni heille on se, että omanarvontuntoaan ei saa rakentaa muiden mielipiteiden tai ulkoisten normien varaan. Se luodaan itse ja siihen on opittava luottamaan vastoinkäymistenkin keskellä. Jokainen meistä on arvokas omana itsenään, myös vikoineen ja puutteineen. 


Minä en ole valinnut osaani tässä elämässä, mutta voin valita, miten elän koettelemusteni kanssa. En halua olla kärsimysteni mittainen.

Eikä tähän tule "sen pituinen se", koska tarinani jatkuu!