"Äiti on vähän kipee"

"Äidin täytyy nyt vähän levätä." "Äiti ei nyt oikein jaksa." "Äiti on vähän kipeä."

Nämä lauseet ovat lapsilleni tuttuja syntymästään saakka.

Lapseni ovat kasvaneet siihen, että äiti on usein kipeä ja tarvitsee paljon lepoa. Välillä äiti ei pysty pitämään sylissä tai edes halaamaan.

Kun lapset olivat vauvoja, oli heillä usein valmiiksi levitetty huopa vessan lattialla, jotta sain vauvan nopeasti mukaani istuntoihin. Imetinkin välillä pöntöllä istuen. Ajoittain koin ahdistavana sen, että vauva oli koko ajan iholla. Kun sattuu, on vaikea sietää kosketusta, jopa oman lapsen kosketusta.

Kun olen ollut kipeä tai väsynyt, lapset ovat oppineet rakentamaan leikkinsä ympärilleni; "Äiti, voisitko olla näiden nukkejen päiväkotihoitaja? Sun ei tarvii nousta sohvalta, päiväkoti on siinä"

Lapsilleni se, että lepään tavallista enemmän, kuuluu asiaan ja on normaalia. Kun joskus olen nukahtanut kesken lasteni leikkiä, herään kauhuntunteeseen ja soimaan itseäni siitä, että olen jättänyt lapseni hetkeksi vartioimatta. Olen kuitenkin siunattu rauhallisilla lapsilla. Ja tietenkin aina ennen lepäämään käymistäni tarkistan, että ovet ja ikkunat ovat kiinni ja minimoin kaikki muutkin kodin vaarat.

Jos siirryn välillä sohvalta sängylle makuuasentoon, saatan kuulla makuuhuoneeseen, kun isosisko sanoo pikkusiskolleen: "Älä nyt mee häiritsemään äitiä, kun se lepää. Kyllä se sieltä kohta tulee".

En halua luoda lapsilleni mysteeriä sairauteni ympärille. Meillä puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja selitän lapsilleni aina, että väsymykseni tai kipuni johtuu sairaudestani, ei heistä. Kun olen ollut heikoimmillani ja yksin lasten kanssa, he saattavat olla täysin hiljaa sen 30 minuuttia, kun makaan sängyssä ja odotan, että kipulääke tehoaa. Kun nousen, minua odottaa kasa parane pian-viestejä ja piirustuksia.

Viime vuonna, kun kivut iskivät lamaannuttavasti monta kertaa päivässä, meille kehittyi "aikalisä"-käsite. Kun sanoin "aikalisä", lapset oppivat nopeasti, että nyt äitiin sattuu. Odotetaan 5 minuuttia, niin äiti tokenee kyllä. Näin saattoi käydä missä tahansa ja milloin tahansa, mutta lasteni kanssa liikkumista en silti pelännyt, koska he tiesivät tasan tarkkaan, miten toimia.

Lapseni tietävät, että kun minulla on maha kipeä, ei mahaani saa koskea. He tietävät, että viereen saa aina tulla, muttei aina syliin. He tietävät, että joudun säännöllisesti käymään lääkärissä ja lääketiputuksissa ja sairaalahoidoissa. He tietävät ja ovat vähän ylpeitäkin siitä, että minulla on pussi mahan päällä, eikä minun tarvitse käydä enää pöntöllä "kakkosella". He tietävät, että annan heille kaikkeni niin sairaana, kuin terveenäkin ja, että hyvinä päivinä meillä on yleensä aina jotakin kivaa yhteistä tekemistä. He tietävät ja saavat päivittäin kuulla, että äiti rakastaa äärettömästi sekä hyvinä että huonoina päivinään. Tosin huonoina päivinä joudun pakon edessä usein turvautumaan telkkariin lastenvahtina. Mikä pelastus erilaiset ohjelmasovellukset ovatkaan!

Viime joulukuussa palasin kotiin juuri ennen joulua parin viikon yllättävältä sairaalareissulta, jonka aikana minut leikattiin päivystyksessä, koska suoleni oli puhjennut. Tuolloin 5-vuotias esikoiseni totesi "mä toivon, että sun sairaus menisi uimaan ja haihtuisi sinne veteen". Kesti kuukausia ennenkuin lapseni luottivat taas siihen, että palaan kotiin sairaalakäyntien jälkeen.

Kun viime keväänä uskaltauduin lasteni kanssa uimahalliin, johon olin vannonut olla menemättä enää koskaan, olivat lapseni taas viisaampia äitiään. Tällä kertaa 4-vuotias kuopus totesi hauskan uintireissun jälkeen pukuhuoneessa: "eikä kukaan huomannut sun pussia, äiti".

Rakkaat, viisaat ja niin paljon kokeneet lapseni. Kaikkeni.