Osa-aikavanhemmuus

Lapset. Tekivät minusta kokonaisen. Rakentavat minut kasaan kerta toisensa jälkeen. Lapsiarki on paras todellisuudentajun ylläpitäjä.

Äitiys ja isyys on kokonaisvaltaista, suunnattoman huolentäyteistä ja selittämättömän ihanaa.

Miten vanhemman käy, kun lapsiarki jakaantuu niin, että lapset ovatkin läsnä vain osan aikaa?

Me "osa-aikavanhemmat" joudumme hyvästelemään lapsemme säännöllisin ja lyhyin välein useaksi päiväksi. Jokainen hyvästeleminen jättää jälkeensä aukon. Aukon, jota on mahdoton täyttää.

Ilman lapsia löydän itseni pohtimasta, mitä olinkaan ennen lasten syntymää? Miten aikansa on koskaan saanut kulumaan, kun ei ollut lapsia? Olenko enää kokonainen omana itsenäni, kun vanhemman roolini on tauolla? Onko minulla arvoa äitiroolini ulkopuolella?

Kun lapset saa luokseen, menee ainakin yksi päivä siihen, että lapset sopeutuvat toisen vanhemman läsnäoloon ja toisen poissaoloon. Ja äkkiä onkin taas hyvästelyiden aika, jolloin lapset itkevät ikäväänsä jo tunteja etukäteen. Mistä tasapaino koostuu ja miten se rakentuu? Milloin uudesta arjesta tulee normaalia? Tuleeko siitä koskaan helpompaa?

En tiedä tuleeko siitä helpompaa. Mutta olen jo saanut huomata, että tyhjyys voi parhaimmillaan herättää luovuutta. Kun pahin ikävä väistyy, voi taas toteuttaa itseään niillä keinoin, jotka aikoinaan oli tärkeitä. Minulle se on kirjoittaminen, liikunta ja musiikki. Tosin koen eläväni täysillä vasta, kun lapset ovat taas vierellä. Mutta kyllä, uskon, että arjen uudesta muodosta tulee vielä normaalia.