Eräs lääkäri totesi minulle hiljattain, että minulla on poikkeuksellisen vahva resilienssi. Että olen kuin korkki, joka aina vain pulpahtaa pintaan.
Se on ehkä vahvistavinta, mitä olen kuullut pitkään aikaan joltakin vieraalta.
Jotta syntyy vahva resilienssi, on pohjalla oltava tukeva turvallisuuden tunne.
Kokemuksesta tiedän, että perusturvallisuutta ei luoda rahalla, materialla tai näennäisellä läsnäololla, vaan rakkaudella. Omastani voin kiittää äitiäni.
"Jokaiselle annetaan vain sen verran, kuin jaksaa kantaa". En voi sietää tätä "viisautta". Ei kaikille anneta sopivasti, vaan ihan liikaa! On kohtuutonta olettaa, että jokainen jaksaa taakkansa kantaa ja varsinkaan yksin. Ei meitä ole tarkoitettu selviämään kaikesta ilman apua.
Toista lausetta, jota olen alkanut inhoamaan on "ole armollinen itsellesi". Se tuntuu vaatimukselta. Kaikkien vaatimusten keskellä pitäisi vielä jaksaa olla itselleen armollinen. On ihan hyväksyttävää välillä romahtaa ja huutaa maailmalle, että riittää jo, en jaksa enää! Ja jos on oikein onnekas, on lähellä ihmisiä, jotka voivat kannatella vaikeimpina hetkinä.
Vasta viime vuosina olen oppinut pyytämään apua ja näyttämään heikkouteni. Ei se olekaan negatiivista ja tuomittavaa, vaan välttämätöntä ja voimaannuttavaa.
Suurin voimavarani ovat lapseni. He ovat salainen aseeni. Ilman lapsia en tiedä löytäisinkö elämältäni merkitystä. Ilman lapsia en löytäisi rohkeutta nousta aamuisin sängystä ja kohdata uutta päivää. Ilman lapsia en olisi tässä tänään.
Hän, jolla on miksi elää, kestää melkein mitä tahansa miten -Friedrich Nietzsche
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti