Olen ehkä liian kauan yrittänyt pitää yllä muille ja itselleni sellaista harhakuvaa, että "kaikki on hei täydellisesti, eikä mulla ole hätäpäivää!". Todellisuus on ollut, että olen taistellut pysyäkseni hengissä ja yrittänyt pitää edes jonkinlaisen normaalin elämän kantavia seiniä pystyssä. Olen siis kyllästynyt siihen, että tavoitteena pitää olla jatkuva onnellisuus ja että elämänlaatua mittaavat elämykset.
Sosiaalinen media on mielestäni yksi pahimmista harhaluulojen ylläpitäjistä.
Minusta on oikeasti ihanaa lukea somessa päivityksiä onnellisista hetkistä ja kauniista näkymistä. Mutta jos postaus toisensa perään maalailee väkisin elämän yksioikoista ihanuutta ja särötöntä kauneutta, alkaa siitä paistaa läpi epätoivo. Kiinnostavinta on, mitä tapahtuu idyllisen, filttereillä kyllästetyn kuvan takana.
Todellista on, että onnellisuus on hetkissä mitattavaa. Tavallinen arki on ihan ok, kun se on tapahtumaköyhää ja itseään toistavaa. Silloin onnenhetket tuntuvat upeilta. Joinakin päivinä onnellisuuden tunne kulkee mukana aamusta iltaan, joinakin se vain piipahtaa hetkeksi kylään ja joinakin se ei edes vaivaudu lähikulmille. Ja se on ihan hyväksyttävää.
Alla kuva, jonka löysin somen arkistoista ja sen sisar, jonka löysin henkilökohtaisesta valokuva-albumista ja on otettu vahingossa heti ensimmäisen jälkeen.
Kuvapari kuvastaa täydellisesti tuon ajan taisteluani keväällä vuonna 2014. Piti olla kahden pienen lapsen täydellinen äiti, kun samalla yritin jaksaa hengittää reistailevan sydämen kanssa ja pysyä tajuissani suolistokipujen syövereissä. Silloin olisin kaivannut jonkun sisäisen äänen sanomaan, että ei haittaa, jos arki on nyt kaukana toivomastasi idyllistä! Kyllä niitä onnistumisen hetkiä ehtii vielä tulla! Et ole yksin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti